Säätyvaltiopäivien puhemiehet
Myös Suomessa puhemies alun perin oli hallitsijan edustaja säätyvaltiopäivillä. Tämä tuli esille esimerkiksi siitä, että puhemiehet vannoivat uskollisuudenvalan keisarille eivätkä omalle säädylleen tai valtiopäiville. Hallitsija asetti säätyjen puhemiehet ensimmäisiksi edusmiesten joukosta, kuten talonpoikaissäädyn puhemies Aukusti Mäkipeska ilmoitti valintansa jälkeen säätynsä kokouksessa vuoden 1863 valtiopäivillä:
”Koska hänen majesteettinsa, Keisari, Suomen suurruhtinas, on hyväksi nähnyt armon määrätä minut heikon ja vähän kokeneen talonpoikaisen miehen tämän arvoisan säädyn puhemieheksi, näillä valtiopäivillä, niin on täyttymykseni, tätä korkeata lakia tässä noudattaen, ja omaa puuttuvaisuuttani ujostelematta, rohkeasti astua tälle armoitetulle sijalle, Teidän, Suomen talonpoikaisen säädyn edusmiesten joukosta.”
Jo tätä ennenkin suomalaisia valtiopäiväedustajia oli osallistunut Ruotsin valtiopäiville Tukholmassa. Vuonna 1643 ensimmäinen suomalaissyntyinen valtiopäivämies, Henrik Fleming, valittiin aatelissäädyn maamarsalkaksi. Aatelissäädyn puhemiestä kutsuttiin tällä nimellä. Kun ensimmäiset suomalaiset valtiopäivät järjestettiin Porvoossa vuonna 1809, järjestysmuodot noudattivat Ruotsin säätyvaltiopäiviltä pikaisesti omaksuttuja käytäntöjä. Ruotsin vallan aikaisten perustuslakien mukaisesti keisari nimitti maamarsalkan ja muiden säätyjen puhemiehet henkilökohtaisiksi luottamusmiehikseen. Maamarsalkalla oli erityinen tehtävä johtaa myös valtiopäivien yhteisiä seremonioita ja kaikkien säätyjen yhteisistuntoa.
Säännöllinen valtiopäivätoiminta alkoi Suomessa vuonna 1863. Tällä kertaa valtiopäivien järjestämistä ehdittiin valmistella perusteellisemmin kuin Porvoon valtiopäivien aikana 54 vuotta aiemmin. Vuoden 1863 valtiopäivien valmistelutyöstä vastasi esittelijäsihteeri, prokuraattori E. von. Knorring. Hän teki opintomatkan Ruotsiin ja sen perusteella laadittiin
keisarillinen asetus 13/1863 ”niistä voimassa olevista säännöistä ja seurattavaksi otetuista tavoista, jotka Suomen Suurruhtinaanmaan valtiopäiväjärjestelyissä ovat noudatettavat”.
Yksityiskohtaisemmat säädökset puhemiehen asemasta ja valinnasta vahvistettiin myöhemmin
vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksessä (11/1869).
23 §
Sinä päivänä, joksi Valtiosäädyt ovat kutsutut kokoon, ilmoittaa Keisari ja Suuriruhtinas kenen Hän on Ritariston ja Aatelin Maamarsalkaksi nimittänyt sekä määrää Pappissäädyn puhemieheksi Arkkipiispan, taikka, jos hän on sairaana tahi poissa, taikka hänen virkansa avoinna, jonkun toisen Piispoista.
Niin pian kuin Porvaris- ja Talonpojansäädylle on tullut tieto, miten 22 §:ssä mainittu valtuuskirjain tarkastus on käynyt, pyytäkööt he viipymättä Keisarilta, tahi Hänen sitä varten määräämältä sijaiselta, puhemiehiä ja varapuhemiehiä, jotka silloin kummallekin säädylle sen jäsenistä nimitetään.
Monet vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen säädöksissä määritellyt parlamentaariset toimintatavat ovat nykyisinkin tai hieman muutettuina osa puhemiesinstituution toimintaa. Valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin jo tuolloin muun muassa, että ennen puhemiehen valintaa puhetta johtaa vanhin säädyn jäsen; valintansa jälkeen puhemiehet lukevat valan; puhemies voi osallistua valtiokuntien kokouksiin; puhemies voi antaa edustajille nuhteita tai varoituksia perustuslakia tai muita säädöksiä loukkaavista puheista; puhemies muotoilee päätösehdotukset niin, että niihin voi vastata vain jaa tai ei; puhemies kutsuu säädyt istuntoihin, johtaa keskusteluita ja tekee päätösehdotuksia sekä ylläpitää istunnoissa järjestystä; puhemies valvoo, että mitään ei päätetä vastoin perustuslakia.
Puhemiehen asemaan tehtiin suuri periaatteellinen muutos, kun yksikamarinen eduskunta aloitti toimintansa vuonna 1907. Siirtyminen säätyvaltiopäivistä nykyiseen yksikamariseen eduskuntaan toteutettiin muuttamalla ja uudistamalla valtiopäiväjärjestystä, vaalilakia ja eduskunnan työjärjestystä edellisenä vuonna. Muutosta valmistellut eduskunnanuudistamiskomitea esitti, että ”useimpien muiden maiden olojen mukaisesti eduskunta itse valitsee puhemiehen ja varapuhemiehet.” Valtiopäiväjärjestyksen muutoksen myötä puhemiehestä tuli keisarin nimittämän luottamusmiehen sijaan eduskunnan itsensä valitsema luottohenkilö. Muutoksen symbolinen merkitys oli suuri, sillä se merkitsi irtaantumista Ruotsin vallan ajalta peritystä valtiosäännöstä ja vuoden 1772 hallitusmuodosta.
Eduskunnan parlamentaarisessa kulttuurissa puhemiehen korkeaa asemaa on suojeltu sillä, että häneen kohdistuneita loukkauksia on pidetty erityisen moitittavina. Yksikamarisen eduskunnan aikana seitsemän kansanedustajaa viidessä eri tilanteessa on suljettu määräaikaisesti pois täysistuntotyöstä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kurinpitotoimet ovat olleet seurausta puhemieheen kohdistuneista loukkauksista. Myös täysistunnoissa on sovinnaissääntöjä, joiden tarkoituksena on osoittaa kunnioitusta puhemiestä kohtaan koko eduskunnan ja lainsäädäntövallan edustajana. Tästä kertoo jo repliikki, jolla kansanedustajat tavallisesti aloittavat puheenvuoronsa: ”arvoisa puhemies” tai ”arvoisa rouva puhemies”. Arvostusta osoitetaan myös sillä, että edustajat täysistunnossa välttävät selän kääntämistä puhemiestä kohden. Edustajien ei tule myöskään puheissaan arvostella puhemiestä, koska puhemies perustuslaissa säädetyn puhekiellon tähden ei voi vastata arvosteluun.