Pääministeri Sipilän hallituksen ohjelman veropolitiikka tähtää kasvun, yrittäjyyden ja työllisyyden vahvistamiseen. Hallitusohjelmassa on sekä verotusta kiristäviä että verotusta keventäviä toimenpiteitä. Suurin osa hallitusohjelman mukaisista veroperustemuutoksista on jo toteutettu vuosina 2016—2018. Keskeisiä toimenpiteitä ovat olleet työn verotuksen keventäminen ja toisaalta valmisteverotuksen ja kiinteistöverotuksen kiristäminen.
Kuluvasta vuodesta on tulossa nykyisen suhdannevaiheen paras vuosi, sillä talouskasvun ennakoidaan kiihtyvän vielä hieman viimevuotisesta. Työllisyyden kasvu on alkuvuoden 2018 aikana ollut jopa nopeampaa kuin taloudellisen aktiviteetin perusteella voisi odottaa.
2.1
Ansiotulojen verotus
Hallitusohjelman mukaisesti ansiotuloveroperusteisiin ehdotetaan tehtäväksi indeksitarkistus kaikilla tulotasoilla 2,6 prosentin ansiotasoindeksin mukaisesti. Valtiovarainministeriön elokuun 2018 ennusteen mukainen arvio kuluttajahintaindeksin muutoksesta vuonna 2019 on 1,4 prosenttia ja ansiotasoindeksin muutoksesta 2,6 prosenttia. Indeksitarkistus ehdotetaan toteutettavaksi korottamalla progressiivisen tuloveroasteikon kaikkia tulorajoja sekä kasvattamalla perusvähennyksen enimmäismäärää ja työtulovähennyksen sekä enimmäismäärää että kertymä- ja poistumaprosentteja. Tuloveroasteikon alimman verotettavan tulon määrän korottaminen pienentää automaattisesti valtionverotuksen ja kunnallisverotuksen eläketulovähennyksiä, koska vähennysten enimmäismäärän laskentakaava on sidottu asteikon alimman verotettavan tulon määrään.
Indeksitarkistuksen lisäksi ansiotuloverotusta ehdotetaan kevennettäväksi yhteensä 130 miljoonalla eurolla painottuen pienituloisiin. Kevennys toteutetaan korottamalla kunnallisverotuksen perusvähennystä 60 miljoonalla eurolla, työtulovähennystä 40 miljoonalla eurolla sekä valtion- ja kunnallisverotuksen eläketulovähennyksiä yhteensä 30 miljoonalla eurolla. Kunnallisverotuksen perusvähennyksen korottaminen kohdistuu työtuloon, eläketuloon ja etuustuloon eli toimenpide keventää myös etuustulon verotusta. Työtulovähennyksen korottaminen keventää työtulon verotusta ja eläketulovähennysten korottaminen eläketulon verotusta.
Kokonaisuutena katsottuna palkansaajien verotus pysyy lähes ennallaan, kun otetaan huomioon maksumuutokset.
2.1.1 Vuoden 2019 ansiotulon tuloveroasteikko
Esityksessä ehdotetaan verovuodelta 2019 toimitettavassa verotuksessa sovellettavaksi progressiivista ansiotulon tuloveroasteikkoa, jota on vuoden 2018 asteikkoon verrattuna lievennetty korottamalla asteikon tulorajoja 2,6 prosentilla.
Tuloveroasteikkoa kiristettiin vuodelle 2016 alentamalla asteikon ylimmän tuloluokan euromääräistä alarajaa, eli niin sanotun solidaarisuusveron alarajaa, 90 000 eurosta 72 300 euroon. Tämä tarkoitti kahden ylimmän tuloluokan yhdistymistä. Hallituksen linjauksen mukaan ylimpien tuloluokkien yhdistymisen oli tarkoitus koskea verovuosia 2016 ja 2017. Tämän vuoksi vuoden 2017 tuloveroasteikon ylimmän tuloluokan euromääräinen alaraja vastasi vuoden 2016 asteikkoa, mutta asteikon rajaan tehtiin vastaava indeksitarkistus kuin muihinkin tuloluokkiin. Hallitus päätti syksyn 2017 budjettiriihessä säilyttää solidaarisuusveron alarajan nykyisellään. Rajaan tehtiin vastaava indeksitarkistus kuin muihinkin tuloluokkiin, jolloin alaraja on 74 200 euroa vuonna 2018. Hallitus päätti jatkaa niin sanotun solidaarisuusveron alemman alarajan voimassaoloa vuodelle 2019. Rajaan ehdotetaan tehtäväksi vastaava indeksitarkistus kuin muihinkin tuloluokkiin, minkä johdosta ehdotetaan, että vuoden 2019 tuloveroasteikon ylimmän tuloluokan euromääräinen alaraja olisi 76 100 euroa. Vuonna 2019 yli 76 100 euroa vuodessa valtion verotuksessa verotettavaa ansiotuloa saavia arvioidaan olevan noin 124 000 henkilöä.
2.1.2 Kunnallisverotuksen perusvähennys
Tuloverolain 106 §:ssä säädettyä kunnallisverotuksen perusvähennyksen enimmäismäärää ehdotetaan korotettavaksi 3 100 eurosta 3 305 euroon. Perusvähennys tulisi täysimääräisenä myönnettäväksi päivärahatuloa saavalla 3 305 euron vuosituloilla, palkkatuloa saavalla noin 6 800 euron vuosituloilla ja eläketuloa saavalla noin 11 400 euron vuosituloilla. Perusvähennyksen vaikutus ulottuisi päivärahatulon saajalla noin 21 700 euron vuosituloille, palkkatulonsaajalla noin 28 100 euron vuosituloille ja eläketulonsaajalle noin 23 300 euron vuosituloille.
2.1.3 Työtulovähennys
Tuloverolain 125 §:ssä säädettyä työtulovähennyksen enimmäismäärää ehdotetaan korotettavaksi 1 540 eurosta 1 630 euroon. Vähennyksen poistumaprosenttia korotettaisiin 1,65 prosentista 1,72 prosenttiin puhtaan ansiotulon 33 000 euroa ylittävältä osalta. Kun puhdas ansiotulo on noin 128 400 euroa, työtulovähennystä ei enää myönnettäisi. Vähennyksen kertymäprosenttia ehdotetaan korotettavaksi 12 prosenttista 12,2 prosenttiin.
2.1.4 Valtionverotuksen eläketulovähennys
Tuloverolain 100 §:ssä säädettyä valtionverotuksen eläketulovähennystä ehdotetaan kasvatettavaksi korottamalla eläketulovähennyksen täyden määrän laskemiseksi käytettävää kerrointa 3,81:stä 3,867:ään. Muutoin valtionverotuksen eläketulovähennyksen määrä laskettaisiin samalla tavalla kuin nykyisin. Vuonna 2019 valtionverotuksen eläketulovähennyksen täysi määrä olisi tämän hetken arvion mukaan 11 590 euroa.
2.1.5 Kunnallisverotuksen eläketulovähennys
Tuloverolain 101 §:ssä säädettyä kunnallisverotuksen eläketulovähennystä ehdotetaan kasvatettavaksi korottamalla eläketulovähennyksen täyden määrän laskemiseksi käytettävää kerrointa 1,393:stä 1,395:ään. Muutoin kunnallisverotuksen eläketulovähennyksen määrä laskettaisiin samalla tavalla kuin nykyisin. Vuonna 2019 kunnallisverotuksen eläketulovähennyksen täysi määrä olisi tämän hetken arvion mukaan 9 050 euroa.
2.2
Tuloverolaki
2.2.1 Työasuntovähennys
Työasuntovähennyksen tarkoituksena on kannustaa verovelvollisia hakemaan ja vastaanottamaan työtä pitkänkin matkan etäisyydeltä vakituisesta asunnostaan. Työasuntovähennys täydentää niitä keinoja, joilla pyritään lisäämään työvoiman liikkuvuutta ja vähennyksen tarkoituksena on kattaa osittain niitä lisäkustannuksia, joita näistä tilanteista työntekijälle aiheutuu. Työasuntovähennyksessä on kyse verotuesta, jonka nojalla verovelvollisella on oikeus vähentää työasuntovähennyksenä työn vuoksi vuokraamansa toisen asunnon eli työasunnon vuokraa, vaikka asumisesta aiheutuneet kulut ovat lähtökohtaisesti verotuksessa vähennyskelvottomia elantomenoja.
Vuonna 2016 työasuntovähennys myönnettiin 10 076 verovelvolliselle. Vähennyksen yhteismäärä oli 20,6 miljoonaa euroa ja keskimääräinen vähennys 2 044 euroa. Vähennyksen verotuottoja alentava vaikutus oli arviolta noin 8,2 miljoonaa euroa. Vähennyksen saajien lukumäärä kasvoi 1 243 henkilöllä vuodesta 2014 vuoteen 2016 ja vähennyksen määrä kasvoi noin 2,5 miljoonaa euroa. Keskimääräinen vähennys on pysynyt suunnilleen samalla tasolla vuosina 2014—2016. Noin 40 prosenttia vähennyksen kokonaismäärästä kohdistuu keskituloisille palkansaajille.
Hallitus päätti kevään 2018 kehysriihessä uudistaa työasuntovähennystä niin, että se tukee paremmin työn perässä muuttamista. Sen vuoksi ehdotetaan tuloverolain 95 a §:n 1 momenttia muutettavaksi siten, että työasuntovähennyksen enimmäismäärää korotettaisiin nykyisestä 250 eurosta 450 euroon. Vähennystä myönnettäisiin siten 450 euroa jokaista sellaista täyttä kalenterikuukautta kohti, jona verovelvollisella on ollut käytössään kaksi asuntoa.
Vähennyksen rakenteeseen tai myöntämisedellytyksiin ei ehdoteta muutoksia. Hallituksen kevään kehysriihipäätöksen mukaisesti työasuntovähennyksen myöntämisen edellytyksiä yksinasuvalle selvitettiin. Valtiovarainvaliokunnan mietinnössä (VaVM 15/2007 vp) esitetyt perusteet, joiden nojalla vähennys on rajattu vain perheellisille henkilöille, ovat kuitenkin edelleen olemassa. Työasuntovähennys on verotuki, jonka tarkoituksena on edistää työn vastaanottamista myös silloin, kun varsinainen työpaikka sijaitsee kaukana henkilön vakituisesta asunnosta. Yksin asuva ei ole yhtä lailla sidottu asuinpaikkaansa kuin esimerkiksi perhe, jonka muiden jäsenten työt ja koulut sijaitsevat kotipaikkakunnalla. Tuen tarve ja yhteiskuntapoliittinen perusteltavuus eivät siten ole samanlaiset kuin perheellisellä. Työasuntovähennyksen rajaamiseen perheellisille henkilöille liittyy myös tärkeä valvonnallinen näkökohta. Jos puolisoa tai lapsia koskevasta edellytyksestä luovuttaisiin, se, miten vakituista asuminen toisella paikkakunnalla on, jäisi verovelvollisen oman ilmoituksen varaan. Verottaja ei pysyisi asiaa käytännössä valvomaan. Vähennyksen laajentaminen johtaisikin siihen, että verotuksen kautta myönnettävää tukea valuisi väistämättä tilanteisiin, joihin sitä ei ole tarkoitettu. Valvonnan hankaluus avaisi myös mahdollisuuksia väärinkäytöksiin, eikä verojärjestelmään tulisi luoda tämän tyyppisiä rakenteita.
2.2.2 Vapaaehtoistyöntekijöiden matkakustannusten korvaukset
Hallitusohjelmaan perustuvassa säädösten sujuvoittamista koskevassa hankkeessa on yhtenä kohtana vapaaehtoistoiminnan sääntelyn ja verotuksen yksinkertaistaminen. Vapaaehtoistyöntekijöiden matkakustannusten korvauksia käsiteltiin valtiovarainministeriön asettamassa Vapaaehtoistoiminnan koordinaatiota ja toimintaedellytysten kehittämistä selvittävässä työryhmässä (Valtiovarainministeriön raportti – 39/2015). Työryhmä ehdotti, että työryhmän esiin nostamia kysymyksiä verovapaiden kustannusten korvausten soveltamisalan laajuudesta sekä matkakustannusten enimmäismäärän riittävyydestä arvioitaisiin yhdistysten ja säätiöiden verotuskohtelun selvittämisen yhteydessä. Vapaaehtoistyöntekijöille maksettavia verovapaita matkakustannusten korvauksia käsiteltiin myös opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa työryhmässä (Valtion roolin ja ohjauskeinojen selkeyttäminen suomalaisessa liikunta- ja urheilukulttuurissa, opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 40/2017). Työryhmä ehdotti, että vapaaehtoisille maksettavien verovapaiden kustannusten korvausten soveltamisalaa tulee järkeistää sekä matkakustannusten enimmäismäärää korottaa 5 000 euroon vuodessa.
Vapaaehtoistyöntekijöiden verovapaita matkakustannusten korvauksia koskeva tuloverolain 71 §:n 3 momentti tuli voimaan vuoden 2001 alusta. Kyseessä on poikkeus pääsäännöstä, jonka mukaan verovapaita matkakustannusten korvauksia voidaan maksaa vain työ- tai virkasuhteessa olevalle palkansaajalle. Säännöksen lisääminen tuloverolakiin perustui Urheilun verotustyöryhmän ehdotukseen. Työryhmän mielestä tulisi kuitenkin voida varmistua siitä, että kulukorvauksen nimellä ei tosiasiallisesti makseta palkkaa.
Jotta kulukorvauksen muodossa ei tosiasiallisesti maksettaisi palkkaa, verovapaille korvauksille säädettiin ylärajat. Päivärahaa voidaan maksaa enintään 20 päivältä kalenterivuodessa ja matkustamiskustannusten korvausta muulla kuin julkisella kulkuneuvolla tehdyistä matkoista enintään 2 000 euroa kalenterivuodessa. Majoittumiskorvauksia ja matkustamiskustannuksia julkisella kulkuneuvolla tehdyistä matkoista voidaan korvata verovapaasti ilman ylärajoja.
Koska rajojen tarkoituksena on estää se, että kulukorvausten muodossa ei tosiasiallisesti makseta palkkaa, ylärajoista säätämisestä ei ole syytä luopua. Rajat ovat kuitenkin olleet samat vuodesta 2001 lähtien. Koska kilometrikorvauksia koskeva raja on euromääräinen, se ei ole seurannut kilometrikorvauksen kustannuskehitystä.
Kun säännös tuli voimaan vuonna 2001, enimmäismääräksi säädettiin 12 000 markkaa ja kilometrikorvaus oli 225 penniä/km. Vuoden 2001 korvaustasolla ja enimmäismäärällä yleishyödyllinen yhteisö pystyi tuolloin korvaamaan vapaaehtoistyöntekijöille verovapaasti 5 333 kilometrin ajot vuodessa.
Vuonna 2018 enimmäismäärä on 2000 euroa ja kilometrikorvaus 0,42 euroa/km. Vuoden 2018 korvaustasolla ja enimmäismäärällä yleishyödyllinen yhteisö voi korvata vapaaehtoistyöntekijälle verovapaasti 4 761 kilometrin ajot vuodessa.
Vuonna 2001 yleishyödyllinen yhteisö on voinut korvata vapaaehtoisille verovapaasti 572 kilometriä enemmän. Euroiksi muutettuna tämä on vuoden 2018 korvaustasolla laskettuna noin 240 euroa. Eli näin arvioituna enimmäismäärän korottaminen 2 240 euroon nostaisi enimmäismäärän vastaavalle tasolle kuin vuonna 2001.
Vapaaehtoistyön toimintaedellytysten kehittämiseksi hallitus katsoo, että kilometrikorvausten nykyistä 2 000 euron ylärajaa on perusteltua korottaa 3 000 euroon. Tämän johdosta tuloverolain 71 §:n 3 momentin 3 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että matkakustannusten korvauksesta muulla kuin julkisella kulkuneuvolla tehdystä matkasta on verovapaata enintään 3 000 euroa kalenterivuodelta.
Päivärahojen kohdalla enimmäismäärä on sidottu päivien lukumäärään, joten tältä osin ei ole vastaavaa tarkastamistarvetta kuin kilometrikorvausten kohdalla. Mahdollisuutta maksaa päivärahaa enintään kahdeltakymmeneltä päivältä kalenterivuodessa voidaan pitää perusteltuna ja tarkoituksenmukaisena, eikä päivärahojen ylärajaan ehdoteta muutosta.
Tuloverolain 71 §:n 3 momentissa säädetty vapaaehtoistyöntekijöiden matkakustannusten korvauksia koskeva säännös koskee vain yleishyödylliseltä yhteisöltä saatuja matkakustannusten korvauksia. Näin säädettiin, koska vapaaehtoistyötä tehdään tyypillisesti yleishyödyllisten yhteisöjen hyväksi. Molemmissa edellä mainituissa työryhmissä on noussut esiin tuloverolain 71 §:n 3 momentin soveltamisalan laajuus. Vapaaehtoistyö perustuu vapaaehtoisuuteen ja vastikkeettomuuteen. Vapaaehtoisten tekemä työ hyödyttää välittömästi yhteisön tarkoituksen mukaista yleishyödyllistä tai esimerkiksi yhteiskunnallista toimintaa, eivätkä vapaaehtoiset tee työtä palkkaa tai muutakaan korvausta vastaan. Perinteistä ja yleistä hyvää edistävää vapaaehtoistyötä tehdään myös esimerkiksi kuntien ja seurakuntien sekä valtion laitosten piirissä. Julkisyhteisöjen piirissä vapaaehtoistyötä tehdään paljon muun muassa luonnonsuojelun parissa esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden seurantaan liittyvissä tehtävissä. Myös seurakunnilla on pitkät perinteet vapaaehtoistyössä ja toiminta on laajaa. Vapaaehtoisia toimii muun muassa erilaisissa lähimmäisapuun liittyvissä tehtävissä sekä lasten ja nuorten parissa esimerkiksi isosina sekä kerho-ohjaajina. Jotta vapaaehtoistyöntekijöiden matkakustannusten korvausten verotuskohtelu olisi yhdenmukaista, on tuotu esiin näkemyksiä siitä, että tuloverolain 71 §:n 3 momentin soveltamisalan tulisi kattaa myös julkisyhteisöjen maksamat matkakustannusten korvaukset. Tällä hetkellä muiden kuin yleishyödyllisten yhteisöjen vapaaehtoistyöntekijöille maksamat matkakustannusten korvaukset ovat saajalleen veronalaista tuloa, koska niihin ei sovellu mikään verovapaussäännös. Vapaaehtoistyöhön liittyvän veronalaisen matkakustannusten korvauksen saajalla on oikeus vaatia tulon hankkimisesta johtuneita menoja vähennettäväksi omassa verotuksessaan.
Koska perinteistä vapaaehtoistyötä tehdään tyypillisesti myös julkisyhteisöjen hyväksi, ehdotetaan tuloverolain 71 §:n 3 momentin soveltamisalaa laajennettavaksi siten, että se kattaisi yleishyödyllisten yhteisöjen lisäksi tuloverolain 21 §:ssä tarkoitetut osittain verovapaat julkisyhteisöt. Voimassa olevan tuloverolain 21 §:n mukaisia osittain verovapaita yhteisöjä ovat:
1) valtio ja sen laitokset;
2) kunta, kuntayhtymä, maakunta sekä näiden palveluksessa olevia varten perustettu eläkelaitos, eläkesäätiö tai -kassa tai muu vastaava eläkelaitos, -säätiö tai -kassa, joka saa avustusta yhteiskunnan varoista.
3) evankelis-luterilainen kirkko, ortodoksinen kirkkokunta sekä muu uskonnollinen yhdyskunta ja niiden seurakunnat samoin kuin niiden palveluksessa olevia varten perustettu eläkelaitos, eläkesäätiö ja eläkekassa.
Työnantajalta työmatkasta saatuun matkakustannusten korvaukseen rinnastettaisiin siten myös edellä mainitulta julkisyhteisöltä saatu matkakustannusten korvaus kyseisen yhteisön hyväksi sen toimeksiannosta tehdystä matkasta silloinkin, kun verovelvollinen ei olisi työsuhteessa kyseiseen yhteisöön tai ei muuten saisi palkkaa työstä, johon matka liittyy. Tällaisesta matkakustannusten korvauksesta olisi verovapaata:
- päiväraha enintään 20 päivältä kalenterivuodessa;
- majoittumiskorvaus;
- matkustamiskustannusten korvaus, julkisen kulkuneuvon mukaan rajoituksetta ja kilometrikorvaukset enintään 3 000 euroa kalenterivuodessa.
Muutos koskisi käytännössä tuloverolain 21 §:ssä tarkoitettujen julkisyhteisöjen hyväksi toimivia vapaaehtoistyöntekijöitä, joille maksetaan matkakustannusten korvauksia. Ehdotetun muutoksen seurauksena heille maksettujen matkakustannusten korvausten verotuskohtelu olisi vastaava kuin yleishyödyllisen yhteisön hyväksi toimivilla vapaaehtoistyöntekijöillä. Matka olisi tehtävä julkisyhteisön toimeksiannosta. Matkan on liityttävä julkisyhteisön toimintaan ja siitä on etukäteen asianmukaisesti päätettävä. Matkakustannusten korvaamisen tulee perustua asianmukaiseen matkalaskuun. Muutoksella ei olisi vaikutusta palkkaa tai työkorvausta saavien verovelvollisten matkakustannusten korvauksiin.
Tuloverolaissa säädetään ainoastaan matkakustannusten korvausten verotuksellisesta kohtelusta. Korvauksen maksaja päättää itse, missä tilanteissa ja millä perustein se maksaa vapaaehtoistyöntekijälle matkakustannusten korvauksia.
2.2.3 Tuloverolain teknisiä korjauksia
Tuloverolain 58 §:n 8 momentin mukaan ”edellä 1 momentin 3 kohdassa” tarkoitettuna veronalaisena tulona ei pidetä verovelvollisen tuloksi 53 a §:n nojalla luettua osakaslainaa. Viittauksella 1 momentin 3 kohtaan on tarkoitus viitata tulonhankkimisvelan korkojen vähennyskelpoisuutta koskevaan kohtaan. Pykälän 1 momentissa ei kuitenkaan ole enää 3 kohtaa, vaan momentti itsessään käsittelee tulonhankkimisvelan korkojen vähennyskelpoisuutta. Tämän vuoksi 58 §:n 8 momentti ehdotetaan kumottavaksi ja 1 momenttia muutettavaksi siten, että momentista käy ilmi, ettei osakaslainaa pidetä pykälässä tarkoitettuna veronalaisena tulona.
2.2.4 Vapaa- ja alennuslippu liikenteenharjoittajan työntekijöille
Verovapaita henkilökuntalippuja koskeva tuloverolain 69 §:n 2 momentti on sisältynyt verolainsäädäntöön samassa sanamuodossa vuodesta 1983. Tuolloin tulo-ja varallisuusverolakiin lisätiin uusi 22 a § täsmentämään henkilökuntaetujen verotuksellista kohtelua (1097/1983). Säännöksen sanamuodon mukaan henkilökuntalippujen verovapaus koskee vain liikenteenharjoittajan palveluksessa tai tämän palveluksesta eläkkeellä olevia verovelvollisia.
Liikenteenharjoittajien yhtiörakenteet ovat nykypäivänä erilaisia kuin mitä ne olivat henkilökuntalippujen verovapautta koskevan säännöksen voimaantullessa. Yritykset toimivat monesti konsernirakenteella, jolloin esimerkiksi tietty liikenteenharjoittamista välittömästi palveleva toiminto on voitu yhtiöittää omaan yhtiöön. Verotus- ja oikeuskäytännössä tuloverolain 69 §:n 2 momenttia on joissakin tilanteissa tulkittu siten, että henkilökuntalippujen verovapautta koskeva säännös ei ole soveltunut tytäryhtiössä työskenteleviin henkilöihin, vaikka he tekevät edelleen samaa työtä ja olivat verovapauden piirissä ennen yhtiöittämistä. Jotta yhtiörakenteen muutokset eivät vaikuttaisi henkilökuntalippujen verotukselliseen kohteluun, on perusteltua selventää henkilökuntalippujen verovapautta koskevan säännöksen sanamuotoa vastaamaan sen alkuperäistä tarkoitusta ja nykyistä toimintaympäristöä. Tämän johdosta ehdotetaan tuloverolain 69 §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että sitä sovellettaisiin myös liikenteenharjoittajan toimintaa välittömästi palvelevan samaan konserniin kuuluvan yhtiön palveluksessa tai tämän palveluksesta eläkkeellä oleviin henkilöihin. Ehdotetulla muutoksella ei olisi vaikutusta lippujen verovapauden muihin kriteereihin.
Liikenteenharjoittajan toimintaa välittömästi palvelevana tytäryhtiönä pidettäisiin yhtiöitä, jotka olennaisesti ja ensisijaisesti palvelevat emoyhtiön liikenteenharjoittamista ja näin yhdessä emoyhtiön kanssa muodostavat liikenteenharjoittamista koskevan toimintakokonaisuuden. Tämän tyyppisiä yhtiöitä olisivat esimerkiksi tekninen huolto sekä muut vastaavat välittömästi liikenteenharjoittamista palvelevat tytäryhtiöt. Esimerkiksi matkatoimisto ei olisi välittömästi liikenteenharjoittamista palveleva yritys, vaikka se kuuluisikin konserniin, jonka emoyhtiö on liikenteenharjoittaja. Tämä vastaa nykyistä oikeuskäytäntöä.