Arvoisa puhemies! Kiitän, edustajakollegat Multala ja Niikko, että olette mahdollistaneet, että olen voinut pitää tätä propuskaani täällä vähän pidempään kuin mitä rajoitettu puheoikeus mahdollistaa.
Ensimmäinen varapuhemies Antti Rinne
:Totean, että ei ole rajoitettu puheoikeutta vaan jos ei kukaan pyydä puheenvuoroa, voitte pitää niin pitkän puheenvuoron kuin haluatte.
Meidän viimeisintä puheenjohtajuuskauttamme Arktisessa neuvostossa arvioitiin kiittävästi. Sitä, olemmeko siitä saaneet sitten lisää resonanssia ääneemme edistää yhteisiä eurooppalaisia arvoja, joista tärkeimpänä pidän edelleen ja erityisesti nyt rauhanturvaamista, testataan parasta aikaa. Kestävä ja jatkuva rauhantyö ei kyllä vuosikymmeniin ole ollut kovin suuressa huudossa, ja sen jäljet näkyvät maailmassamme juuri nyt. On liikaa luotettu siihen, että rauhantyöksi riittävät erilaiset riippuvuussuhteet taloudellisen hyödyn hakemisessa, eikä ainakaan selonteosta synny sellaista mielikuvaa, että Suomella olisi enää tulevaisuudessa tavoitettakaan laajemmassa mitassa toimia kansainvälisen diplomatian rakentajana tai pyrkiä liennyttämään jännitteitä. Nyt eletään puhtaasti tässä hetkessä, mutta toivottavasti ei kuitenkaan pelon ohjaamina yksinäisyyden jäytäessä epävarmoja kinttujamme.
Jännitteiseen maailmanaikaan meillä on myös sisäisen turvallisuuden osalta omat kotimaiset haasteemme: Tuhannen henkilön vaje palo- ja pelastustoimen osalla. Yhteiskuntarauha ei ole rikkumaton, ja meillä on isoja palkkahaasteita sote-henkilöstön, koulupuolen ja laajemman kokonaisuuden näkökulmasta. Koronan jälkeen kansakuntamme resilienssi, kriisiensietokyky, ei taida olla lainkaan sillä tasolla, missä sen uskotaan olevan. Lasten ja nuorten voimavarat ovat vähissä. Mielenterveys haastaa isossa mitassa. Tekemistä riittää.
Toki voin olla yksin näidenkin huolieni kanssa, miten kaikki ulkopuolelta tuleva vaikuttaminen, jota meihin kaikissa tilanteissa väistämättä kohdistuu, kyetään ottamaan vastaan. Kuinka vahva yhteiskuntamme lopulta on kaikkien niiden kriisien jälkeen? Riittääkö meillä resursseja paljastaa ja torjua pitkäaikainen vaikuttaminen? Miten pärjää meidän inframme? Military mobilityn osalta yksinäinen vasemmistolainen toimija sai puhua pitkään ennen kuin sotilaallinen liikkuvuus nousi meidän prioriteettilistallamme, EU-rahaa kun oli sieltäkin saatavissa reiluin määrin. Leikkaukset kohdistuvat meillä kotimaassa nytkin yhteiskunnan liikkuvuuden kannalta kriittiseen infraan, joka vaikuttaa omalta osaltaan myös puolustuskykyyn. Leikataanko siis rahoitusta siltä osa-alueelta, joka mahdollistaa myös sotilaallisen liikkuvuutemme, sillat, tiestöt ja laajat perusrakenteet? Onko puolustus meille edelleen pelkkää aseistusta ja henkilöstöä? Unohtuuko vauhdissa laajempi kuva yhteiskunnan tukevista rakenteista, joiden pitäisi myös pysyä kehityksessä mukana?
Nato toimii sen jäsenmaiden rahoituksen pohjalta. Yhteensä sotilasliiton vuosittainen budjetti, jolla rahoitetaan sen hallintoa ja toimintaa, on noin kaksi ja puoli miljardia euroa. Natolla ei ole omia joukkoja, vaan sen toimintavahvuus koostuu jäsenmaiden sotilaallisista kyvykkyyksistä. Erilaisten harjoituksista ja operatiivisesta toiminnasta aiheutuneiden kustannusten kuluja ei siis kierrätetä Naton päämajan kautta, vaan jäsenmaat vastaavat näistä kuluista itsenäisesti. Naton vuosittaista jäsenmaksua suurempi merkitys Suomen tulevaisuuden puolustusmenoille olisikin sotilasliiton vaatimus puolustusmenojen tasosta pidemmällä aikavälillä. Naton tavoitteena on, että jokainen maa käyttäisi vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Tällä hetkellä Suomi on hyvin lähellä tuota rajaa. Talousarvioesityksen arvio vuoden 22 puolustusmenoista vastaa noin 1,96:ta prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Tämän lisäksi puolustusmenoja lisätään. Tänä vuonna tähän mennessä on myönnetty lisää rahaa reilut kaksi miljardia euroa.
Puolustusmenojen poikkeuksellisen korkeaan tasoon vaikuttavat tällä hetkellä erityisesti loppuvuodesta 21 tehty päätös ostaa 64 kappaletta Lockheed Martinin valmistamia F-35-hävittäjiä. Riittääkö se pelimerkiksi edellyttää Yhdysvaltojen mukaantuloa pitkän itärajamme suojaukseen, vai tarvittaisiinko toinen kymmenen miljardin investointi kumppanimaalta? Aika tekee sen tiettäväksi. Puolustusministeriön mukaan vuoden 22 talousarviossa hävittäjähankinnan suorien ja välillisten kustannusten osuus oli noin 37 prosenttia koko puolustusbudjetista. Ilman sitä puolustusbudjetti olisi siis ollut vain noin 3,2 miljardia euroa, millä tasolla se oli vuonna 2019. Tämän lisäksi käynnissä on myös toinen mittava kalustohankinta, Merivoimien Laivue 2020. Molemmat hankinnat vaikuttavat vuosittain vähenevissä määrin puolustusbudjettiin vuoteen 2031 mennessä. Mikäli Suomi liittyisi Natoon, olisi sillä painetta olla päästämättä puolustusbudjettia tämänhetkistä pienemmäksi. Tämä ei suoraan tarkoita sitä, että Suomen olisi pakko ajoittaa 2030-luvun alkuun aivan vastaavankokoisia hankintoja tai muita menonlisäyksiä, mutta suuri kysymys onkin, millaisia muutoksia puolustusmäärärahoissa tapahtuu 2030-luvulla, kun hävittäjähankintojen vaikutukset lakkaavat näkymästä budjetissa.
Suomen puolustuskyky perustuu myös laajaan reserviin ja varusmiespalvelukseen, mikä on monin tavoin halvempaa kuin vastaavan suorituskyvyn palkka-armeijan ylläpitäminen. Toki on tärkeää käydä vuoropuhelua myös siitä, millä tavalla Suomi hoitaisi oman osansa esimerkiksi Maavoimien kyvykkyydestä osallistua mahdollisiin Nato-operaatioihin, ja jos Suomessa ajatellaan, ettei miehiä ja naisia tarvitsisi lähettää mihinkään toisten Nato-maiden tueksi, niin tuskin vastaavasti lojaaliutta olisi odotettavissa turvatakuiden hengessä myöskään muilta Nato-mailta. Puolustusvoimissa on kantahenkilökuntaa, mutta en toki tiedä, kuinka laaja valmius siellä on lähteä sotimaan muihin maihin Naton riveissä ja kenellä tällainen halu on. He ovat tuskin sitä valmiita tekemään ilman tuntuvaa taloudellista korvausta. Toki voi olla, ettei tästäkään ole valmiutta puhua, koska Natonhan on julkisuudessa osoitettu olevan vain pieniä hallinnollisia lisäkuluja veronmaksajien kukkarosta.
Tässäkin kohdassa on hyvä esittää se kysymys, että jos meidän maavoimissamme ei tarvitse olla muiden maiden tueksi lähtövalmiita, ammattimaisesti toimimaan kykeneviä joukkoja, niin miten me voisimme odottaa turvatakuiden hengessä, että meidän tueksemme tulee ammattimaisia joukkoja muualta Nato-jäsenmaista. Turvatakuut toimivat useaan suuntaan tai eivät toimi ollenkaan.
Kun tässä taannoin nostin esille asioita, esimerkiksi miksi Baltian maat niin kovin toivovat Suomen päätyvän Naton jäseneksi, niin tulin täysin tyrmätyksi viestipalautteissa. Edellisellä viikolla kuitenkin Financial Times ‑lehdessä Liettuan presidentti Gitanas Nausėda kehotti Suomea ja Ruotsia liittymään Natoon. Nausėdan mukaan Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon lisäisi Itämeren alueen ja Baltian maiden turvallisuutta sekä vahvistaisi Natoa kokonaisuudessaan. Sinällään on ymmärrettävää, että Liettuan presidentti katsoo asioita omasta kulmastaan, mutta on kuvaavaa, ettei haastattelussa arvioitu lainkaan sitä, kuinka Suomen ja Ruotsin turvallisuustilanne laajemmassa kuvassa ja pidemmällä aikavälillä muuttuisi tai olisiko Suomella ja Ruotsilla aikaa ja resursseja pitää huolta Baltiasta, kun omissakin rajoissa riittänee jännitteiden kasvaessa huoltamista ja työsarkaa.
On hyvä pohtia myös sitä riskiskenaariota, että sen sijaan, että liittymällä sotilasliiton jäseneksi turvaisimme itsemme, voimmeko myös itse luoda syyn hyökätä maahamme ilman, että meitä turvaisivat mitkään sitovat takeet tai oikeasti olemassa oleva laajempi liikuteltavaan henkilöylivoimaan perustuva sotilaallinen kyky. Artikla 5 ei sinällään juridisesti sisällä sitovia takeita turvaan. Sitovat takeet esimerkiksi jäsenyysprosessissa edellyttävät myös poliitikkojen laajempaa sitoutumista eri maissa. Lupauksia voi jokainen antaa, mutta tosipaikan ollessa politiikassa pätee vanha lainalaisuus: vain se, mikä on kirjattu, on aidosti olemassa.
Toimimmeko me tällä hetkellä ajassa ymmärtäen, etteivät naapurimaan johtoa ohjaa lainkaan järkiperusteiset toimintamallit, vaan he voivat omissa uhkaharhoissaan päätyä nurkkaan ajettuna ratkaisuihin, joilla on valitettavasti vieläkin sotaisammat jäljet kuin me osaamme edes arvioida? Vai sumentaako kiire mieltämme niin, ettemme uskalla edes miettiä toisenlaisia skenaariota ja niiden vaikutuksia lyhyemmällä ja pidemmällä aikavälillä?
Pohdin tätä tilannekuvaa myös siitä näkökulmasta, mikä on riski sodan lisäeskalaatioille tässä tilanteessa. Ymmärrän pelon ohjaavan kohti kiireisiä ratkaisuja, mutta kiireessä voi joskus jäädä jotain olennaista huomaamatta ja huomioon ottamatta. Kiireessä en siksi tahtoisi meille tapahtuvan, kuten sodassa harmittavan usein: se, joka höntyilee tiukassa paikassa, tulee yleensä itse ammutuksi ensimmäisenä. — Kiitos.